Mitkä ovat 1960-luvun talon ongelmat?
1960-luvulla teollisuus kasvoi Suomessa nopealla vauhdilla. Etelä-Suomen kasvukeskuksissa oli töitä paljon tarjolla, ja muuttoliike toi uusia asukkaita kaupunkeihin. Asuntorakentaminen ei ollut entisensä: määrällisesti asuntoja tarvittiin lisää, kodeista tehtiin yksilöllisempiä ja märkätiloja alettiin rakentaa asuntojen yhteyteen.
1950-60-luvun taitteessa talojen arkkitehtuurissa tapahtui merkittävä muutos. Kuusikymmentäluvun alkuun saakka rakennettiin yleisimmin rintamamiestaloja, sittemmin talojen koot ja mallit muuttuivat.
Perinteisesti 60-luvun omakotitalo on yksikerroksinen ja kellariton. Taloille yleistä on niiden matala sokkeli ja loiva harja- tai pulpettikatto.
LVIS-tekniikka yleistyi
Teollinen tuotanto mahdollisti uudenlaisia ratkaisuja talojen rakentamisessa: esimerkiksi suuremmat ikkuna-aukotukset ja mineraalivillan käytön eristeenä. Markkinoille tulivat myös uudet julkisivumateriaalit: asbestisementti- ja mineriittilevyt. Punatiiliverhoilu on myös tuttu näky 1960-luvun pientaloissa.
Asumisen tarpeet muuttuivat ja kasvoivat, samalla LVIS-tekniikan yleistymisen myötä useista 1960-luvun taloista löytyy keskuslämmitys. Talojen lämmitys kevyellä polttoöljyllä kasvatti suosiotaan, kun öljylämmitykseen perustuvat kattilat tulivat myyntiin.
Edullinen öljy syrjäytti osittain puulämmityksen: kuutio polttopuita maksoi noin 150–200 markkaa ja 1000 litraa öljyä 105 markkaa. Tuhatta litraa öljyä vastaa lämmitysteholtaan lähes kuutta kuutiota koivupuuta.
1960-luvun talossa riskirakenteita on perustuksissa ja alapohjassa
Matalamman rakentamisen yleistyttyä perustukset tehtiin yleisesti maanvaraisena ja niin sanottuna laattaperustuksena. Usein betonilaatan yläpinta löytyy taloa ympäröivän maanpinnan alapuolella.
Betonilaatan päälle rakennettiin puukoolaukset ja lämmöneristeeksi asennettiin joko purua tai mineraalivillaa.
Edellä mainitut ominaisuudet toisiinsa yhdistettynä nostavat alapohjarakenteen riskialttiutta, koska kyseinen rakenne on alttiina niin alhaaltapäin tulevalle maankosteudelle kuin sisäilmasta rakenteeseen tiivistyvälle kosteudellekin.
1960-luvun pientaloissa esiintyvälle alapohjarakenteelle on KH 90-00403 kortissa määritelty tekniseksi käyttöiäksi 40 vuotta.
Asuntokaupan yhteydessä tehtävässä kuntotarkastuksessa alapohjan rakenne tulee yleensä yllätyksenä niin myyjälle kuin ostajallekin. Kuntotarkastuksessa alapohjan kunto tarkastetaan rakennetta avaamalla ja tarvittaessa otetaan näytteet mahdollisia mikrobikasvuston laboratoriomittauksia varten.
Koska kyseinen rakenne ei ole tiivis sisäilmaan nähden, mahdollinen haju pääsee levittäytymään sisäilmaan. 1960-luvulla rakennettujen pientalojen asuntokauppojen yhteydessä alapohjan rakenne on tyypillinen riidan aihe.
Kupariputket messinkijuotteilla ja putkien pitkät vaakavedot aiheuttavat haasteita
Märkätilojen rakentaminen asuintilojen yhteyteen oli uutta vielä 1960-luvulla. Talojen yksikerroksisuudesta johtuen märkätiloja saattoi olla sijoiteltuna ympäri rakennusta.
Kupariputken ja messinkijuotteen yhdistelmä on todettu riskialttiiksi yhdistelmäksi.
Märkätilojen sijainnista riippuen putkiin jouduttiin tekemään joskus pitkiäkin vaakavetoja ja tapana oli piilottaa putket lattian alle alapohjarakenteisiin.
1960-luvulla vesieristeiden käyttö ei ollut yleistä, korkeintaan saunan ja pesuhuoneen lattiassa käytettiin bitumisivelyä. On siis yleistä, että kyseisen aikakauden rakennusten märkätilat on remontoitu tämän päivän vaatimuksien mukaisiksi.
1960-luvulla putkien materiaalina käytettiin kupariputkea, joiden liitokset tehtiin sinkkiä sisältävällä messinkijuotteella. Sittemmin kupariputken ja messinkijuotteen yhdistelmä on todettu riskialttiiksi yhdistelmäksi.
Harmillisesti rikkoutuneet putket havaitaan yleensä vasta siinä vaiheessa, kun vuoto on ehtinyt vaurioittaa rakenteita laaja-alaisesti.
Yhdistetty salaojien ja sadevesien ohjaus
Markkinoille tulleet muoviputket edesauttoivat salaojituksien yleistymistä. Talon nurkkiin asennettiin betoniset rumpuputkien pätkät, joihin yhdistettiin niin salaojien putket kuin johdettiin katon sadevedetkin.
Kosteustekniseltä kantilta ajateltuna kokonaisuutta ei kuitenkaan oltu mietitty täysin loppuun asti.
Alun perin perustusten kuivatusjärjestelmäksi suunniteltu salaoja muuttuikin kastelu- ja huuhtelujärjestelmäksi: salaojaputkessa on reikiä, joista vesi lähtee kiertämään. Kaatosateella tai muutoin sateisena kautena vesi voi päästä perustuksiin salaojaputkien reikien kautta.
Toisinaan ulkoseinän alaosien ja alapohjan kosteusvauriot johtuvat salaojituksesta. Riskialttiutta vaurioille lisää hienojakoinen maa-aines, jossa kosteus pääsee kapillaarisesti nousemaan rakenteisiin. Hienojakoista maa-ainesta saattaa löytyä perustusten vierus- ja alustäyttönä sekä maanvaraisen laatan alta.
Eristeet muuttuivat puruista mineraalivilloihin
Pientaloissa siirryttiin käyttämään eristeenä mineraalivillaa purujen asemesta. Villaa käytettiin ensin ulkoseinissä ja sittemmin myös ala- ja yläpohjissa. 1960-luvun jälkeen havaittu mineraalivillan vaatima tiivis höyrysulku sisäpuolelle, ulkopuolelle tuulensuojalevy ja toimiva tuuletus, eivät löydy 1960-luvun taloista.
Edellä mainittujen kokonaisuuksien puuttuminen talosta ei ole suoranainen rakennusvirhe, vaan kyseisen aikakauden rakennustapa. Asuntokauppojen yhteydessä on hyvä selvittää, onko höyrysulun puuttuminen aiheuttanut rakenteille vaurioita rakenteita avaamalla.
