Perustukset määrittelevät pitkälle sen, miten hyvin talo voi
Perustukset ovat usein maanpintojen alla oleva rakenneosa, joka jää liian vähälle huomiolle tai huomioitta kokonaan. Perustukset kokonaisuutena muodostavatkin nimensä mukaisesti koko rakennuksen perustuksen, ja samalla ne pitkälle määrittelevät, miten hyvin rakennus ylipäänsä voi.
Käymme tässä artikkelissa läpi laajasti muun muassa eri vuosikymmenien perustuksiin liittyviä riskejä sekä perustusten korjaamista ja huoltoa.
Perustamistapaan ja -materiaaleihin kannattaa panostaa
Perustusten toiminnan kannalta, niin kuin muidenkin rakenteiden toiminnan kannalta, olisi tärkeää, että perustusrakenteisiin ei pääsisi haitallisessa määrin kosteutta. Tai mikäli kosteutta rakenteisiin syystä tai toisesta pääsisi, sillä olisi mahdollisuus ohjautua rakenteista pois vaurioittamatta rakennetta.
Mikäli tämä rakennusmääräyksissäkin oleva ohjeistus muistettaisiin, meidänkin rakennuskantamme voisi nykyistä huomattavasti paremmin. Valitettavan usein tässä yhtälön toteutuksessa epäonnistutaan.
Rakennuksen perustamistapaan vaikuttavat lähtökohtaisesti rakennuspaikka ja pohjatutkimus (rakennuksen alla oleva maapohja), sekä luonnollisesti perustuksille tuleva talotyyppi. Perustustavat voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan: anturaperustukseen ja laattaperustukseen.
Kaikkien maata vasten tehtyjen rakenteiden alla tulisi tämän päivän tietämyksen mukaan olla kapillaarisen kosteuden nousun ehkäisevä kerros riittävän karkeajakoista maa-ainesta. Talotohtorina uskallan väittää, että oikeanlaisen alustäyttömateriaalin merkitys perustusrakenteiden kuivana pysymisessä on jopa suurempi kuin salaojien ja perusmuurin vedeneristyksen.
Väärillä maatäyttöjen materiaalivalinnoilla on aiheutettu ja aiheutetaan edelleen suuria ja jälkikäteen todella kalliita vahinkoja. Usein väärin tehtyjä valintoja, esimerkiksi kapilaarisen kosteuden nousun mahdollistavan hiekan vaihtaminen kapilaarisoraksi, on mahdotonta korjata jälkikäteen.
Salaojien moitteettomalla toiminnalla ja ylipäänsä perustusten toiminnalla on erittäin suuri merkitys varsinkin kellarikerroksellisissa kohteissa ja kohteissa, joissa on riskirakenteita, kuten valesokkelit.
1940-50-lukujen perustuksista voi löytyä kiviä ja metallin pätkiä
Aikana ennen kaupungistumista rakennukset perinteisesti rakennettiin mäkien ja kumpujen päälle, luonnonkivisokkeleiden varaan tuulettuvalla alapohjalla. Teollistumisen myötä rakentamiseen ja perustusten materiaaliksi valikoitui betoni.
Etenkin pula-aikaan ja muun muassa sotien jälkeen betonina käytettiin niin sanottua säästöbetonia, jossa runkoaineen ja raudoituksen korvaajana saatettiin käyttää kiviä, sahanpurua ja metallinpätkiä ratakiskoista hetekoihin.
Säästöbetonin käyttö on tullut monelle peruskorjaajalle yllätyksenä esimerkiksi kellarillisissa kohteissa läpivientien tekemisen yhteydessä, kun perusmuurin sisältä on löytynyt isoja kiviä tai vastaavaa.
Rintamamiestalojen kellareissa lattia saatettiin jättää aluksi maapohjalle
1940- ja 1950-lukujen aikana Suomeen rakennettiin huima määrä rintamamiestaloja. Rintamamiestalot rakennettiin usein kellarillisiksi. Alkuun kellarin lattiat saatettiin jättää jopa maapohjalle materiaalien puutteen ja varallisuuden takia.
Tämän aikakauden rakentamisen talojen perustukset rakennettiin useimmiten maanvaraisen betonilaatan päälle. Kaupungistumisen myötä niin sanotut parhaat rakennuspaikat olivat osin jo täynnä, joten uusia asuinalueita perustettiin muun muassa vanhoille niityille ja pelloille.
Kellarin seinien kosteusongelmat ovat tyypillisiä johtuen salaojien puutteellisesta toiminnasta tai puuttumisesta kokonaan. Usein perusmuurissa ei ole käytetty perusmuurin vedeneristystä (bitumisively), ja sadevedetkin on ohjattu suoraan rakennuksen vierustalle.
Vanhoja rakennuksia tarkasteltaessa on aina myös hyvä tarkastella tiloihin tehtyjen peruskorjausten onnistumista ja tarkoitusta sekä tietenkin tilojen alkuperäistä käyttötarkoitusta.
Viikoittain kuntotarkastuksilla tuleekin vastaan kohteita, joissa alun perin kylmäksi tai varastotilaksi rakennettu kellari on muutettu lisäeristysten kera asuinkäyttöön. Valitettavan usein rakenteiden toimivuus ja kunto on näissä remonteissa ja ”perusparannuksissa” epäonnistunut.
Alkuperäisestä kellarinrakenteessa saattaa myös löytyä niin sanottua Toja-levyä, jota on rakenteessa käytetty lämmöneristeenä. Kastuessaan Toja-levy tarjoaa hyvän kasvualustan esimerkiksi mikrobeille. Lähes aina kuntotarkastusraporteissa suositellaankin näiden kellarin sisäpuolisten levyjen poistamista.
1960-luvun taloissa riskirakenteita perustuksissa ja alapohjissa
1950-60-luvun taitteessa talojen arkkitehtuurissa tapahtui merkittävä muutos. Kuusikymmentäluvun alkuun saakka rakennettiin yleisimmin rintamamiestaloja, sittemmin talojen koot ja mallit muuttuivat.
Perinteisesti 1960-luvun omakotitalo on yksikerroksinen ja kellariton. Taloille yleistä on niiden matala sokkeli ja loiva harja- tai pulpettikatto.
Matalamman rakentamisen yleistyttyä perustukset tehtiin yleisesti maanvaraisena ja niin sanottuna laattaperustuksena. Usein betonilaatan yläpinta löytyy taloa ympäröivän maanpinnan alapuolelta. Betonilaatan päälle rakennettiin puukoolaukset ja lämmöneristeeksi asennettiin joko purua tai mineraalivillaa.
Edellä mainitut ominaisuudet toisiinsa yhdistettynä nostavat alapohjarakenteen riskialttiutta, koska kyseinen rakenne on alttiina niin alhaaltapäin tulevalle maankosteudelle kuin sisäilmasta rakenteeseen tiivistyvälle kosteudellekin.
1960-luvun pientaloissa esiintyvälle alapohjarakenteelle on KH 90-00403 kortissa määritelty tekniseksi käyttöiäksi 40 vuotta.
Asuntokaupan yhteydessä tehtävässä kuntotarkastuksessa alapohjan rakenne tulee yleensä yllätyksenä niin myyjälle kuin ostajallekin. Kuntotarkastuksessa alapohjan kunto tarkastetaan rakennetta avaamalla ja tarvittaessa otetaan näytteet mahdollisia mikrobikasvuston laboratoriomittauksia varten.
Koska kyseinen rakenne ei ole tiivis sisäilmaan nähden, mahdollinen haju pääsee levittäytymään sisäilmaan. 1960-luvulla rakennettujen pientalojen asuntokauppojen yhteydessä alapohjan rakenne on tyypillinen riidan aihe.
Yhdistetty salaojien ja sadevesien ohjaus 1960-luvulla toi omat ongelmansa
Markkinoille 1960-luvulla tulleet muoviputket edesauttoivat salaojituksien yleistymistä. Talon nurkkiin asennettiin betoniset rumpuputkien pätkät, joihin yhdistettiin niin salaojien putket kuin johdettiin katon sadevedetkin.
Kosteustekniseltä kantilta ajateltuna kokonaisuutta ei kuitenkaan oltu mietitty täysin loppuun asti. Alun perin perustusten kuivatusjärjestelmäksi suunniteltu salaoja muuttuikin kastelu- ja huuhtelujärjestelmäksi: salaojaputkessa on reikiä, joista vesi lähtee kiertämään.
Kaatosateella tai muutoin sateisena kautena vesi voi päästä perustuksiin salaojaputkien reikien kautta.
Toisinaan ulkoseinän alaosien ja alapohjan kosteusvauriot johtuvat salaojituksesta. Riskialttiutta vaurioille lisää hienojakoinen maa-aines, jossa kosteus pääsee kapillaarisesti nousemaan rakenteisiin. Hienojakoista maa-ainesta saattaa löytyä perustusten vierus- ja alustäyttönä sekä maanvaraisen laatan alta.
1970-luvun taloissa on yleensä valesokkeli
1960-luvulta alkanut matala rakentaminen jatkui seuraavalle vuosikymmenelle. Laajoja omakotitaloalueita perustettiin heikosti kantaville maapohjille, mikä tarkoitti sitä, että perustukset tehtiin yleensä maanvaraisena ja monesti niin sanottuna laattaperustuksena. Tasamaalla talot olivat yksikerroksisia, rinnetonteilla taas kaksikerroksisia.
1970-luvun pientaloista löytyy yleensä piilo- eli valesokkeli. Valesokkelissa tiilimuurausta tukeva betoni nousee talon ulkopinnan puolella kantavan puuseinän alapäätä korkeammalle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että talon kantava puurunko lähtee maanpinnan tason alapuolelta tai maanpinnan tasosta.
Ulkoseinäliitoksesta tavoiteltiin lämpimämpää seinää puurungon alareunan upottamisella maanvaraisen alapohjan alapuolelle. Toimintatapa on peräisin 1960-luvulta, ja se on sittemmin luokiteltu vaurioherkäksi eli riskirakenteeksi.
Valesokkelin kunto on suositeltavaa tarkastaa asuntokauppojen yhteydessä. Kuntotarkastuksessa rakenteen kunto selvitetään rakennetta avaamalla ja tarvittaessa mikrobinäytteitä ottamalla.
Kodeissa, joista löytyy valesokkeli, on tyypillisesti käytetty alapohjarakenteena puukoolattua lattiaratkaisua tai niin sanottua kaksoisbetonilaattarakennetta. Tällaisessa tuplalaattarakenteessa runkolaatan päälle on asennettu lämmöneristys ja pintalaatta.
Kun lämmöneristeenä on käytetty mineraalivillaa ja runkolaatan päältä lähtee kantava väliseinä tai pilari, rakenne ei ole kosteusteknisesti kestävä ratkaisu. Tästä syystä kyseisiin rakenteisiin tulee kiinnittää erityistä huomiota asumisen ja asuntokaupan aikana.
1980-luvun matalat sokkelit ja rakentamisbuumin tuoma kiire
1980-luku oli rakentamisessa vahvaa nousukautta. Omakotitalojen osuus kaikesta rakentamisesta oli erittäin suuri. 1980-1989 välisenä aikana rakennettiin lähes 200 000 omakotitaloa.
Talopaketit alkoivat yleistyä 1980-luvulla omakotitalorakentamisessa. Rakentamisen buumi näkyi myös valitettavasti kiireenä ja usein esimerkiksi perustuksien tekemisessä oiottiin.
1980-luvulla matalaperusteinen rakentaminen jatkui edellisten vuosikymmenten tapaan, myös valesokkelin osalta. Aikakauden perustuksille tyypillistä oli se, että sokkelin lämmöneriste sijoitettiin niin sanottuun sokkelihalkaisuun. Usein sokkelihalkaisun eristeenä käytettiin mineraalivillaa, jonka kosteustekniset ominaisuudet eivät olleet riittävät tässä rakenteessa.
Haju tai värimuutokset rakenteiden pinnoilla ovat usein merkki vauriosta.
Tarkastuksilla on tullut vastaan kohteita, joissa muun muassa koko salaojajärjestelmä on kiireessä jäänyt asentamatta. Maa-aineeksi valikoitui usein myös kapilaarisoraa edullisempi ”hiekkalaatikkohiekka”. Tämän kautta näissä kohteissa on usein myös ajauduttu ongelmiin alapohjaan siirtyvän kosteuden takia.
1980-luvun kellareissa koolatut seinärakenteet
1980-luvun rakentamisessa kodin kellaritiloihin sijoitettiin märkätilojen lisäksi usein takka- ja makuuhuonetiloja.
Kellarin lattiarakenne toteutettiin usein siten, että kivirakenteisen rungon päälle asennettiin koolattu puurunko, jonka eristeenä käytettiin mineraalivillaa. Kyseinen rakenne tunnistetaan tänä päivänä vaurioherkäksi rakenteeksi eli riskirakenteeksi.
Kellarissa maanvastainen ja sisäpuolelta lämmöneristetty seinä vaurioituu yleensä ulkopuolisen kosteuden vuoksi. Kosteus pääsee rakenteisiin puutteellisesti toimivan tai kokonaan puuttuvan salaojituksen, maanvastaisen seinän vedeneristyksen puutteellisuuden tai liian hienojakoisen, eli kapillaarisen, perustusten alla ja maanvastaisen seinän vierellä olevan täyttömaa-aineksen takia.
Toinen vaurioitumisen aiheuttaja on sisäilman kosteuden pääsy tiivistymään lämmöneristeen ja maanvastaisen kiviainesrakenteisen seinän rajapintaan, jonka seurauksena rakenne pääsee vaurioitumaan.
Haju tai värimuutokset rakenteiden pinnoilla ovat usein merkki vauriosta. Kodin kuntotarkastusten yhteydessä rakenteen kunto tulisi selvittää aina rakennetta avaamalla.
Perustusten korjaaminen ja huolto
Toimivan perustuksen kannalta olisi aina tärkeää, että rakennuksen perusasiat olisivat kunnossa. Rakennuspaikalle ja maatäytöille voi olla hankalaa enää jälkikäteen tehdä mitään, mutta sadevesien ohjaus, maanpintojen kallistukset ja sokkelikorkeudet sekä salaojitus ja perusmuurin vedeneristys on lähes aina korjattavissa.
Rakennustiedon KH-kortin mukaan salaojat tulisi tarkastaa kahden vuoden välein.
Talon perustuksiin ohjattu sadevesi toimii kuin automaattinen talon kastelujärjestelmä. Vettä sataa tasaisesti koko kevään, kesän ja syksyn pitäen talon perustukset ja sen ympäröivän maan kosteana aiheuttaen suuren kosteusrasituksen melkein ympäri vuoden.
Sadevesien ohjaaminen pois katolta ja talon viereltä tulee tehdä hallitusti, nykymääräysten mukaisesti kolmen metrin päähän talon vierustalta.
Valitettavan usein, etenkin vanhoissa taloissa, tämä perusasia on unohdettu. Raksystems Insinööritoimisto Oy:n tekemien kuntotarkastusten ja -tutkimusten perusteella noin 25 prosentissa omakotitaloissa on sadevesien ohjaamisessa puutteita, virheitä tai sitä ei ole hoidettu ollenkaan.
Tunkkainen haju voi kieliä kosteudesta, vaikka kosteutta ei näkyisi
Raksystemsin tutkimuksen mukaan jopa 50 prosentissa omakotitaloissa salaojista ei ole tietoa tai ne ovat huoltamattomat. Rakennustiedon KH-kortin mukaan salaojat tulisi tarkastaa kahden vuoden välein: tarkastuskaivoista käsin katsotaan, etteivät putket ole veden pinnan alapuolella eli järjestelmä ei ole tukossa.
Jos kaivo on täpötäynnä tai kosteana aikana aivan tyhjä, on syytä huolestua ja tutkituttaa salaojien kunto huolella. Vaikka salaojat olisivatkin kunnossa tai vain hieman tukossa, tulee ne huoltaa säännöllisin väliajoin; viiden vuoden välein.
Jos sadevedet on ohjattu oikeaoppisesti ja salaojat ovat huolletut ja kunnossa, omistajalla ei ole yleensä suurta huolta hulevesistä, mutta jos tilanne on toinen, saattaa kellarissa tai talon sokkelissa piillä ikävä yllätys.
Kosteus voi esiintyä muun muassa jälkinä seinä- tai lattiapinnoissa, pinnoitteiden irtoamisena tai jopa selvänä vuotona kellaritilassa. Myös tunkkainen haju on usein merkki rakenteiden kostumisesta, vaikka kosteus ei aiheuttaisi silmin havaittavia ongelmia.
Alkuperäinen teksti on julkaisu Suomela-lehdessä 3/2022, tilastolukuja päivitetty 2023.